(D:n sormet, hänen vuoronsa kokeilla).
kamalasti tulee nyt vastaan kaikkea inspiroivaa tekstiä :). tässä taas yksi ajatus, jonka varmaankin jokainen äiti jossakin vaiheessa hoksaa ja jonakin aikana taas unhoittaa löytääksensä sen jälleen...
”suurin virhe, minkä tein (äitinä), on se, jonka useimmat meistä tekevät, – – en elänyt tarpeeksi hetkessä. se on erityisen selvää nyt, kun hetki on mennyt, tallentuneena vain valokuviin. yhdessä valokuvista kolmesta lapsestani – – he istuvat nurmikolla peitolla keinun varjossa kesäisenä päivänä kuuden, neljän ja vuoden ikäisinä. ja toivon, että voisin muistaa, mitä söimme ja mistä puhuimme ja miltä he kuulostivat ja miltä he näyttivät, kun he nukkuivat sinä iltana. kunpa minulla ei olisi ollut niin kiire rientää seuraavaan asiaan: päivälliselle, kylpyyn, iltasatuun, sänkyyn. kunpa olisin pitänyt arvossa vähän enemmän tekemistä (itse lisäisin tähän että olemista tai läsnäolemista) ja vähän vähemmän valmiiksi saamista.”
anna quindle, kirjailija (jonka tuotanto ei sen enempää tuttua minulle).
Näin on.. jälkikäteen ajateltuna vuodet kiitää ohi ja todella kannattaa nauttia niistä hetkistä nyt, eikä vain jälkeen päin muistoissa! Joskus se vaan on vaikeaa, päivät on pitkiä, hermot kireällä jne.. Pitää muistuttaa itseään että ei tuhlaa kallisarvoisia hetkiä lapsen kanssa turhaan hermoiluun.
VastaaPoistaNiin, aina tämä hetki on olemassa, ei liioin menneet, ei liioin tulevat. Haikeaa, mutta myös tietysti lohdullista ja aika mahtavaa! Kun nyt ymmärtää elää läsnäollen (sen minkä voi), ei ainakaan tarvitse katua mitään jälkeenpäin.
PoistaOon samaa mieltä. Vaikka itsellä välillä tulee mieleen ajatus, että voi kunpa joskus saisi olla rauhassa ja voi kunpa nuo äkkiä kasvaisivat, niin silti välillä tulee niitäkin hetkiä, jolloin toivoisi ajan hidastuvan... Mulle nimittäin on käynyt niin, että vauva-aikoina olin niin naatti ja puhkipoikki (koliikkilapset, jotka nukkuivat äärettömän huonosti), että ne ajat ovat kuin sumun peitossa.
VastaaPoistaJoo, varmasti on aikoja, jolloin läsnäolo on vaikeampaa ja haluaisi muualle, omiin oloihin tai ei meinaa jaksaa, mutta silloinkin helpottaa jos osaa todeta, että tämä on nyt näin, nyt tuntuu tältä. Muistan itse ajatelleeni kun kaksoset olivat pieniä ja nukkuivat huonosti (oli vaikeaa aikaa minulle) ja elämä tuntui 24 h liukuhihnatyölle, että hetkinen, vaikka elämä on nyt vaativaa ja vaikeaa, se on kuitenkin iloitsemisen arvoista, miksi en myös iloitsisi, nauraisi lasteni kanssa, keskittyisi lasten kanssa olossa muuhunkin kuin itse liukuhihnailuun. Heidän kanssaan keskustelemiseen, kohtaamiseen, siinä samalla kun ruokin heitä kuin robotti. Tavallaan samoja mietin nytkin, vaikka elämä on erilaista. Joskus keskityn liikaa kodin puhtaana pitämiseen tai jonkun asian valmiiksi saattamiseen, vaikka voisin ihan hyvin hetkeksi stopata ja lukea vaikka kirjan lapseni kanssa, joka kaipailee sitä juuri nyt ja sitten taas jatkaa hääräämistä.
PoistaSamoja ajatuksia on ollut mullakin :)
VastaaPoistaKiva kuulla!
Poista